Kirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Unohdin lahjakkaasti edellisestä ainekirjoitushaasteesta kuvan, mutta tämänkertaisessa haasteessa nyt myös tämä Täti-ihmisen lanseeraama logo. :)

Tämänkertaisen haasteen aihe oli Leopardikuningattaren lanseeraama: Mikä meitä yhdistää. Ja toiveena oli kirjoittaa erityisesti parisuhteesta. Here goes!

Mikä meitä yhdistää

Meinasin jo skipata tämän viikon haasteen yli, koska juuri tälle viikolle mulle sattui parisuhteessa nyt ihan kaamea ketutuskohtaus. Ärsytti miehessä about ihan kaikki ja teki mieli heittää metsään koko suhde! Se meni onneksi kuitenkin suurimmaksi osaksi ohitse, ja alkoi löytyä taas niitä hyviäkin asioita. 

Ihan ensimmäiseksi meitä yhdisti selkävamma. Se, että molemmilla oli selkä kipeä ja molemmat olivat joutuneet ramppaamaan lääkäreillä ja fyrioterapeuteilla ja syömään vahvoja kipulääkkeitä. 

Kumpikin meistä on jonkinlainen humanisti/valtiotieteilijä, joka on ajautunut tekniselle alalle. Runoilija insinööriksi naamioutuneena. ;)

Olemme molemmat olleet kerran aikaisemmin naimisissa, ja olimme valinneet ensimmäisiin häihimme häävalssiksi saman, varmasti tosi vähän häissä käytetyn valssin. (Elokuvasta Eyes Wide Shut, se Sostakovitsin valssi.) Molempien lempisäveltäjä oli Michael Nyman. (Se Piano-elokuvan musiikin säveltäjä.)

Olemme molemmat tunnollisia ja liian kilttejä pisteeseen, jossa suutumme, jolloin olemme liiankin jyrkkiä ja mustavalkoisia. Syyllistymme molemmat helposti. Tämä ominaisuus oli varsin hankala aikana, jolloin kuopuksella oli koliikki. Kumpikaan ei lähtenyt minnekään lepuuttamaan hermojaan, ellei ollut ihan lopussa. Lopputuloksena kaikki kököttivät kotona, ei ehkä ihan optimiratkaisu.

Tykkäämme molemmat paljon kotona olemisesta, small talk ja edustaminen on ihan kauhistus. Perheen ja kavereiden kesken oleskelu on tosi mukavaa, mutta puolitutut ja kaikenlainen pakkososiaalisuus ahdistaa.

Huumorintajumme on ehkä vähän outo, sillai hyvällä tavalla. Nauretaan, kun kuopus teeskentelee tarjoilijaa, joka ottaa tilauksia, ja mies keksii sille kaikkia vaikeita drinkkien nimiä, joita se toistaa sitten hassusti ja muka kirjoittaa pieneen tarjoilijan vihkoonsa. Ja kuopuksen ollessa vauva, nauroimme melkein kippurassa, kun se kerran nukkumaan mennessä innostui pölöttämään ja huitomaan käsillään, kuin joku paraskin herätysliikkeen saarnaaja.

Innostuin nyt myös pohtimaan, mitkä asiat meitä erottavat... Minä haluaisin tehdä kaiken aina nyt heti välittömästi, mies "huomenna". Ja se huomenna voi sitten tarkoittaa ihan mitä tahansa seuraavasta päivästä noin puoleentoista vuoteen tai pidempään. Tämä oli etenkin suhteemme alkuaikoina todella iso riitojen aiheuttaja. Niin ja mies haluaisi aina suunnitella, milloin joku juttu tehdään ja miten, minä taas yleensä vaan aloitan tohottamaan, kun innostun. Meidän perheen rempat alkaa usein niin, että minä aloitan innoissani puutteellisilla välineillä ja mies sitten viimeistelee, kun huudan sen apuun pulaan joutuessani. Tosi kätevää! ;)

Eroamme myös urheilullisuudessa. Tai siis olin itsekin ihan sohvaperunoitunut, mutta nyt taas sen Naisten kymppi-haasteen myötä alotiin lenkkeilyn uudelleen. Mies ei ole koskaan urheillut. Ei nuorena, eikä aikuisena. Tämä on ehkä tällä hetkellä sellainen vähän haasteellinen juttu parisuhteessa. Itsehän olen niin kamalan urheilullinen ja terve nyt, katsokaas, oikea fitness-elämän malliesimerkki, kröh.

Mies on meistä se vakaampi, minä olen levottomampi. Haluaisin muuttaa, aloittaa uuden harrastuksen, vaihtaa työpaikkaa. Mies on vannonut, ettei muuta seuraavaan 25 vuoteen (enää 20 tosin jäljellä, 5 mennyt ;) ja työpaikkaakin se vaihtaa vasta kun on suunnilleen pakko. Ehkä me sitten tasapainoitetaan toisiamme, en tiedä.

Minusta tulee isona

Minusta piti tulla isona kukkienhoitaja, laulaja tai salapoliisi. Tässä järjestyksessä. Kukkienhoitajaksi olisin todennäköisesti ollut liian kärsimätön, laulajaksi taas ei riittäisi ääni (enkä varmaan muutenkaan olisi ihan kotonani huomion keskipisteenä). Salapoliisimaista päättelyä sen sijaan tarvitsen nykyisessä ammatissani usein. En tosin vieläkään tiedä, tuleeko minusta isona nyt se mikä olen, vai jätänkö toimiston pölyt taakseni ja alan floristiksi, kuten megakökköinä toimistopäivinä tapaan ajatella.

Oli oikeastaan ihan sattumaa, että minusta tuli se, mikä nyt olen. Lukion jälkeen minusta piti tulla toimittaja. Tein alan opintoja ja työharjoittelua, mutta joku siinä toimittajuudessa kuitenkin tökki. Ehkä olin liian laiska tai introvertti lähtemään toimiston lämmöstä talviseen lumituiskuun ihmisiä haastattelemaan. Tykkäsin kyllä kirjoittaa, mutta en välttämättä niistä aiheista, mistä piti, enkä sillä vauhdilla kun haluttiin. Lisäksi mietin aina (liikaa!), tuliko jutusta haastateltavani näköinen vai olenko ymmärtänyt jonkun asian väärin ja antanut jostain ihmisestä ihan erilaisen kuvan, kuin se oikeasti on. (Ja kyllä, otan asiat toisinaan liian vakavasti!)

Toimittajakokeilun jälkeen menin ummikkona yliopistolle opiskelemaan alaa, josta en ihan kauheasti etukäteen tiennyt. Motiivi valmistua oli kova, ja yllätyksekseni ala tuntui mielenkiintoiselta. Menin töihin ja valmistuin. Koin monia floristipäiviä ja monia "WTF, missä se piilokamera on"-päiviä. Mutta pikkuhiljaa alun rimpuilun jälkeen olen nyt kohtuullisen varma siitä, että tämä on se "mun" ala. Olen ajatellut keskittyä työelämässä asioihin, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta, titteleistä viis.

Seuraava "minusta tulee isona" tavoite liittyykin oikeastaan enemmän ikääntymiseen. Toivon, että minusta tulee joku päivä mummo. Ja että osaan leikkiä, kertoa satuja, heittäytyä ja tehdä hassuja juttuja vielä vanhanakin. Ja että teen asioita fiiliksellä, enkä välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Ajattelin ruveta isona vähän höpsöksi ja onnelliseksi. Niin ja sitten kun lapset muuttavat omaan kotiin, ajattelin ottaa viisi koiraa. "Crazy dog lady", kuten mieheni asian ilmaisee.

Go go go!

Pidin Satua vähän hassuna joskus (sillai hyvällä tavalla :) kun se postaili maisemakuvia iltalenkiltään meille muille Mutsien kympin osallistujille. No en pidä enää, tai sitten olen saanut sen saman hassuudenpureman. Vitsi mikä ilta ja mikä lenkki! 

Kyllä mä edelleen kävelen välillä, jos innostun liikaa ja syke pompsahtaa sinne 150 alueelle. Enkä ole yhtään tieteellinen harjoittelussani. Juoksen 3-6km lenkkejä keskimäärin joka toinen päivä, joskus harvemmin, koska flunssat, lasten äitikohtaukset jne. Mutta se fiilis ja vapaus! Ihan sama paraneeko tulokset vai ei, pääasia että mä juoksen, liikun.

Entinen sohvaperuna kiittää isosti Katjaa ja Satua kymmenen kilometrin haasteesta! Kiitos, ootte ihania!!! Niinkuin myös kaikki muut kymppiläiset. <3

Reipas Reima®

Reima kutsui bloggaavat mutsit tutustumaan ensi kevään mallistoonsa. (Tajusin tosin vasta paikan päällä, että kyseessä on kevätmallisto, luulin jotenkin meneväni katsomaan syksykamppeita...) 

Ennen vierailua mulla oli Reimasta vähän sellainen "toimiva, mutta tylsä"-fiilis. Yllätyin, miten raikas ja  ihana se kevätmallisto oli. Valitettavasti siitä en voi vielä näyttää kuvia, sitten vasta vähän lähempänä sesonkia. 

Aluksi maisteltiin salaattia ja vähän jälkkäriä kahvin kanssa (tai siis vähän kahvia jälkkärin kanssa ;).

Om nom nom!

Jälkkäri :)

Ruokailun jälkeen kuultiin materiaaleista ja Reimasta ja siitä, miten lapset liikkuvat nykyään liian vähän, koska iPadit, pelikonsolit yms. Osui ja upposi. :/ Kuopus tykkää luonnostaan enemmän riekkua ulkona, esikoinen voisi viettää vaikka koko päivän nenä iPadissa kiinni. Pitää yrittää aktivoitua nyt ihan tosissaan. Liian usein varsinkin arki-illat menee sohvalla. Reiman viestintäpäällikkö osasi tosi hyvin kuvailla ulkona olemisen lasten silmin, miten jännää se on, miten autiotalot ja purojen yli menevät lankut ja kaikki missä voi haastaa itseään on tosi kehittäviä. Niinkuin varmasti onkin.

Vielä mun lapsuudessa me ei saatu leikkiä sisällä, jos ulkona oli kaunis ilma. Me tosin leikittiin jo aika pienestä lapsiporukalla keskenään ulkona, niinkuin 80-luvulla oli tapana. Nykyään haastetta asettaa se, että kuopusta ei voi päästää vielä yksinään ulos hillumaan, eikä esikoisellakaan asu enää tässä lähellä kavereita. Sisarusten kesken leikki sujuu vielä vähän niin ja näin, kun ikäero on sen verran suuri ja temperamentit ihan erilaiset. Mutta eiköhän tässä jotain keksitä!

Päästiin me sitten katsastamaan se syysmallistokin ja sekin yllätti selkeydellään. En tiedä miksi mulle on aiemmin tullut Reimasta mieleen lähinnä graafiset kuviot. Nyt näytti, että suurin osa vaatteista oli yksivärisiä, tykkäsin kovasti. Plussaa myös siitä, että ihan kaikissa ulkovaatteissa on hyvin heijastimia. 

Talvea. Ihana tuo duffeinapilinen toppatakki
ja sydämenmuotoinen heijastinvetskari,
ja kasariretro ruutukuosi ja keltainen parka.

Superpolvet vahvikkeella

Mulle jäi Reimasta oikein positiivinen fiilis, jäin jopa kaipailemaan joitain vaatteita aikuisten koossa! Joku aikuisten juoksumallisto olisi ihan unelma. <3

Jänis ja valmentaja

Eilisellä lenkillä tuli pingottua lujaa. Oli pakko, kun jänis veti ja valkku kannusti: 

- "Kovaa, äiti, kovaa!"

- "Joo, ootas kohta. Äiti lepää ensin vähän."

- "Mennää kovaa, äiti juoksee!!!"

Tuli sitten intervallilenkki hyvin lyhyillä palautuksilla. :D 

Valkku innostui myös välillä harppomaan vieressä, kunnes sitten taas hyytyi ja äitin piti juosta kovaa.

A Beautiful Body

Haluaisin A beautiful body-haasteeseen liittyen kertoa teille tarinan. 

***

Olipa kerran 13-vuotias tyttö. Tyttö halusi tulla laihaksi ja lihaksikkaaksi. Hän halusi olla kaunis. Ensin hän jätti voin pois leivän päältä. Sitten hän alkoi luokitella ruokia hyviin ja huonoihin. Joka päivä hän piirsi syömänsä ruoat muistikirjaan. Hän juoksi ja teki vatsalihaksia. 

Hän tottui nälän huminaan korvissa. Huimaukseen. Nälän tunteeseen ennen nukahtamista. 

Lopulta tyttö oli laiha. Niin laiha, että sitä päiviteltiin. 

Tyttö ei ollut yhtään onnellisempi. Hän katsoi itseään peilistä, muttei ollut tyytyväinen. Hän katsoi muita ihmisiä. Pitkiä, lyhyitä, leveitä, vinoja, suoria, kaikenlaisia. Niillä muilla oli kaikilla joku oma juttu. Ne olivat kaikki omalla tavallaan viehättäviä. Juuri omia itsejänsä. Tyttö ei ollut enää kukaan. Hän oli hukannut itsensä nälkään. Hän toivoi, ettei olisi koskaan alkanut laihduttamaan, että olisi vielä hän. Juuri omanlaisensa. 

***

 

Ei liene vaikea arvata, että kyse on omasta nuoruudestani. Vuosia syömishäiriöiden kanssa kamppailleena toivoisin kahden tyttölapsen äitinä, että kaikki tytöt (ja pojatkin) tietäisivät ainakin seuraavat asiat:

• Mainosten, naistenlehtien, muotijuttujen jne. kuvat ovat rankasti käsiteltyjä. Kuvankäsittelyllä pystytään muuttamaan ihmistä kapeammaksi ja sileämmäksi, kenelläkään ei ole luonnostaan muovisen sileää barbieihoa.
• Mallien, näyttelijöiden työhön kuuluu näyttää hyvältä. Heillä on omat kuntovalmentajat, kokit jne. jotka auttavat pysymään ammatin vaatimissa raameissa. 
• Jokaisessa kehossa on paljon kaunista. Kun itsestään alkaa etsiä kauniita puolia, niitä alkaa löytää.
• Muiden kommentit ulkonäöstä eivät ole totuuksia.
• Laihuus ei tarkoita samaa kuin onnellisuus.

Kohdelkaa itseänne lempeästi, rakastaen.

Enenääikinävärjäähiuksia, enenääikinävärjäähiuksia, enenääikinävärjäähiuksia...

Niin. Kaikki alkoi yhdestä viattomasta kesälomakuvasta, joissa hiusten oma, luonnollinen väri näytti vähän tylsältä. Sellaiselta maantieltä, tiedättehän. Olin pysynyt värjäämättömyyshaasteessani ansiokkaasti jo yli vuoden! Sitten vaan jossain ihme mielenhäiriössä kipaisin markettiin illalla lasten kanssa ja valkkasin summamutikassa jonkun värin öövaaleeoiskiva-tyyliin kuopuksen riekkuessa pitkin marketin käytäviä. Lasten kömpiessä nukkumaan pistin värin päähän ja tadaa, hiukset oli vähän vaaleammat ja vähän sellaiset ehkä vaaleanpunertavat?

Nooh, olin joka tapauksessa menossa kampaajalle siistimään hiukset, niin varasin samalla ajan värjäykseen. Väriä sitten korjattiin, mutta se vaaleanpunaisuus tai joku oranssikeltaisuus tunki sieltä vielä läpi. Hölmö kun olen, en saanut suutani auki, että en tykkää, vaan maksoin kiltisti ja ostin jotain hiuksen harmaantajaa tjsp. taittamaan sävyä. En vaan kehtaa sanoa, että haluan värin korjauksen, jos on sellainen kiva kampaamo, missä olen käynyt ennenkin.

Sillä hopeajutulla se sävy sitten korjaantui ihan kivasti, mutta parin, kolmen viikon blondiuden jälkeen olin vakuuttunut, että ei, en tunne itseäni blondiksi, haluan takaisin brunetiksi. Menin sitten ostamaan kasvivärin, lasten jälleen riekkuessa mukana. Ajattelin, että se kasviväri olisi hellävaraisempi ja mulla oli siitä aiemmin hyviä kokemuksia. Tähän kohtaan vois laittaa note to self numero 1: Älä ikinä osta hiusväriä lasten kanssa, ainakaan jos ne värien nimet on hiemankin hämmentäviä tai esim. saksaksi. 

Menin tyytyväisenä kotiin värjäämään, odotin sen vaaditut kaksi tuntia väri ja muovimyssy päässä, ja tadaa - pääni oli sellainen vaalea porkkana. Harmitti. Ajattelin, että markettiväri se siellä kummittelee vielä. Nokkelana naisena en kuitenkaan tästäkään vielä lannistunut (tai siis en tajunnut luovuttaa) ja lauantaina mökille lähdettessä kipaisin luontaistuotekauppaan ostamaan vähän tummempaa kasviväriä muun perheen odottaessa parkkihallissa autossa. Note to self numero 2: Älä koskaan osta hiusväriä kiireessä muun perheen odottaessa, ainakaan jos ne värien nimet on hiemankin hämmentäviä tai esim. saksaksi. 

Mökillä sitten ei muuta kuin hiuksia värjäämään taas, tällä kertaa vieläpä vahvalla kahvilla terästettynä, jotta saa väriä vähän syvemmäksi. Sitten taas palloilaan kaksi tuntia värimössö ja muovimyssy päässä. Ja tadaa, hiukset on ihan porkkananväriset. Sellaiset mallia Ronald MacDonald. Värjäsin hiukset hyvin myöhään illalla, miehen ja mun isän ilmeet oli aamulla näkemisen arvoiset. Klovnivitseiltä ei vältytty.

"Jos käyt kaupassa, osta samalla yksi klovninenä, kiitos!", vitsaili rakas mieheni.

Tässä vaiheessa tajusin sitten katsoa väripakettia vähän tarkemmin, ja se olikin sitten mahonginpunaista eikä kastanjaa. Molemmat saksaksi "ma"-jotain. Onneksi olin myös jotenkin lievästi allerginen sille kasvivärille, naama tuntui aamulla turpealta ja silmäluomet oli vähän normaalia paksummat. Mietin, josko ostan itse marketista normivärin siihen päälle vai maksanko hiukka enempi notta ammattilainen tekee damage controlin. Päädyin ammattilaiseen, joita päivän varoitusajalla sunnuntaina olikin pilvin pimein tarjolla - not.

Ajeltiin mökiltä kotiin ja menin yhteen nimeltämainitsemattomaan ketjuliikkeeseen, joka sattui olemaan sunnuntaina auki. Halusin ruskeaa ja "ei porkkananpunaista" ja nyt olen jotakuinkin gootti!

Ei se ole tumma, sehän on ruskea eikä musta, sanoi kampaajasetä.

Tällä kertaa sain sentään suuni vienosti auki:
- Tää on aika tumma.
- Ei se ole tumma, sehän on katsos ruskea eikä musta. Se haalistuu kyllä, kun sitä pesee.
- Aijaa.

Sitten kipitin kassalle ja maksoin kiltisti. Pyöräilin kotiin ja esikoinen sanoi, että haluaa takaisin äitin omat hiukset. Niin no.

Loppuhuipennuksena katsoin kotona roskiksesta sen ensimmäisen kasvivärin paketin, niin se oli sitä samaa mahonginpunaista!!! "Aika kumma, että tää punainen tunkee aina täältä läpi." Värjäsin siis kahdesti blondit hiukset punaisella. Melko mystistä, että lopputulos oli porkkana! :D

Pahinta tässä kaikessa on, että mulla on sellainen fiilis, että tällaisia episodeja on mahtunut muitakin mun (hiusten) elämään. Nyt olin sentään jo sen verran vanhentunut ja viisastunut, että kunnollinen harmistus iski vasta tässä goottivaiheessa. Aikaisemmin jokaista inhaväriä on seurannut ahdistuskohtaus, nyt sentään vasta tässä lopussa. Harkitsen kyllä vielä jotain raitoja, mutta ehkä jossain oikeesti hyvässä kampaamossa. Tosin sitten jos nekin menee mäkeen, en ala.

Niin ja aloitan uudessa työpaikassa viikon päästä. Tukka hyvin, kaikki hyvin, eiku. :D