Torstaina 9.5. klo 17:23:38 kaikki oli täydellistä

Idyllistä

Tajusin tänään yhden ihan megalomaanisen suuren pienen asian. (Ja jonka moni muu on varmasti tajunnut jo paljon aiemmin ja paljon vähemmällä pohdinnalla!) Olen varmaan koko aikuisikäni metsästänyt sellaista optimaalista sitkua. Sitku tää, toi ja tuo, niin sitten on kaikki täydellistä.

Tänään oivalsin, että ehkä sitä täydellisyyttä ei ikinä tule (daa!), ehkä tämä lapsiperheen elämä on as good as it gets-tyyppistä, ja täydellisyys, onni jopa, näyttäytyy vain hetkittäin. Yhden nanosekunnin ajan istut sohvalla teekuppi kädessäsi, koira jaloissasi nukkuen. Astianpesukone hyrrää taustalla, lapset leikkivät iloisena ja sovussa lattialla, mies lukee kirjaa nojatuolissaan. Katsot ikkunasta ulos ja huomaat puiden alkavan vihertää - niin kaunista! Ja seuraavassa hetkessä jompi kumpi lapsista kiljuu naama punaisena, koira tönäisee teekupin sohvalle jne.
Kunnes taas jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin tulee taas se nanosekunti, jonka voimin jaksaa ratkoa sadatta kertaa samaa riitaa iPadin pelivuorosta, siivota koiran ripulikakkoja arkiaamuna lattialta, sumplia kumpi jää pois töistä kun lapsi on kipeä tai säilyttää malttinsa kuopuksen parituntisen aamunavauksellisen uhmaraivarin aikana.

Ehkä musta ei koskaan tule sitä pullantuoksuista uraäitiä, joka iloisena kirmailee superkuntoisena metsässä treenaamassa maratonia varten ja jonka superlapset esittää hymy huulilla pianosonaatteja tehtyään ensin läksyt kiltisti, mutta ainakin mulla on ne hetket. Ja muuten kaikki on juuri niin kuin olla pitää, ihan tavallisen epätäydellistä. <3

Organic Spirit

Koskaan ei ole hieronta tullut niin tarpeeseen kuin tänään! Olkapää/hartia/mikälie oli ihan jumissa maanantaisen treenirykäisyn jälkeen. Turvauduin sponsoriksemme lupautuneeseen Organic Spiritiin ja varasin tunnin hieronnan. Hieronnan jälkeen ovesta ulos astuessa tuntui, kuin olkapäiltä olisi pudonnut monen kilon painoinen taakka pois. 

 

Hoitola oli ihanan kotoisa, mutta ei liian hippi. :) Menen varmasti toistekin. Syksyllä olisi alkamassa äiti-vauva -jooga. Meidän lapsukaiset on jo liian vanhoja vauvaksi kelvatakseen, mutta visioin hierojana toimineelle Terhille, että sellainen rauhoittava äiti-taaperojooga illalla olisi ihana. Arkisin ei aina raaski lähteä yksin harrastaaan, niin joku rauhallinen yhteinen liikuntajuttu olisi luksusta. <3

Miksei joka viikon keskellä voisi olla vapaapäivä? Ja mielellään juuri tällainen ihana, aurinkoinen. Päädyttiin esikoisen kanssa puistoon, laskin liukumäestä monta kertaa ja kiipeilin kiipeilytelineessä. Puisto oli tyhjä ja esikoinen valitti kaverin puutetta, niin rupesin sitten sille kaveriksi. Jälkeenpäin mietin, että miten sitä tuleekin yleensä oltua niin tylsä ja aikuinen. Jotenkin etenkin esikoisen kohdalla on yrittänyt oikein kasvattamalla kasvattaa sitä, hampaat irvessä. Puistoilun jälkeen mietin, että miksei sitä voisi useammin heittäytyä hetkeen, ja nauttia lapsista. Tai siis osaan nauttia sellaisista rauhoittumishetkistä ja läheisyydestä, mutta pelleilyhetkiä vasta opettelen. Etenkin pelleilyhetkiä, joihin liittyy joku potentiaalinen vaaran elementti, kuten kiipeilyteline. Tai sohvalla pomppiminen.

Puistoilun ja vielä toisen puistoilun ja pyörälenkin jälkeen istutettiin vielä esikoisen kanssa pieni kukkapenkki pihalle kuopuksen vedellessä sikeitä pyörävaunussa. Tuli ihan kesäfiilis, ensimmäistä kertaa pitkän talven jälkeen.

Juoksusta

Maanantaina treenattiin Esport Centerissä vauhtikestävyyttä. Nyt kun porukka oli jo tutumpaa oli tosi kiva nähdä kaikkia, juttua olisi varmasti riittänyt vaikka kuinka pitkään. Opin myös vähän kantapään kautta, että ehkä kannattaisi ottaa treenaaminen ihan hissukseen oman kunnon mukaan... Innostuin nimittäin vetämään kaksi kierrosta radan ympäri lähes maksimisykkeillä, sillä seurauksella, että nyt on pari päivää ollut sydän tai joku lihas tai jotain kipeenä... Mies väittää, että ei voi olla sydän, mutta musta nimenomaan tuntuu, että on. Paheni ainakin pyöräillessä ylämäissä ja muutenkin sykkeen noustessa. :/ Seuraavaksi ajattelin mennä ihan vaan kävelylle, jotta ne sykkeet on sitten varmasti alle sen 140. Treenien teoriaosuudesta sai taas myös vähän lisämotivaatiota pitää ne sykkeet oikeesti matalana, koska nimenomaan matalilla sykkeillä palaa rasvaa! ;)

Oon ihan rakastunut mun Siggin sponssipulloon. Se kulki mukana myös puistoillessa ja pyöräillessä. Täytyy ehkä vaan hankkia lapsille omat pienet, esikoinen nimittäin väittää, että vesi maistuu tosta paremmalta kuin sen omasta juomapullosta, joten mun vedet katoaa aina parempiin suihin. :D

Muoks. Sellainen disclaimer nyt pakko mainita, että päivä ei suinkaan ollut niin idyllinen, kuin teksti antaa ymmärtää. Päivään saattoi sisältyä myös muutama äidillinen pyörien kanssa säätämiseen liittyvä voimasanoilla höystetty kilahdus, kuopuksen "haluu ite vävee"-ulinaa, ja "mennää puistoooo" huutelua pyöräkärrystä ennen simahdusta, lasten nahistelua sohvalla , sekä riita miehen kanssa uunipellin käytöstä muffinsseja leipoessa. Kokonaisuutena ihan superihana päivä kuitenkin! Ja muffinssit oli hyviä, uunin tilaa en ole katsonut. Olkoot sotkuinen! ;P

Oummmm....

Miten mä en ikinä muista, että pyöräily, varsinkaan kevään ensimmäinen sellainen, ei ole niin idyllistä kuin etukäteen kuvittelen? Lähteminen on aina yhtä säätämistä vaatteiden ja varusteiden kanssa, ja lähtöhetkellä yleensä huomataan, että jonkun pyörän säädöt on ihan killissä, ja sitten niitä yritetään fiksata lasten riekkuessa jaloissa. :P

Päästiin kuitenkin matkaan ja poljettiin heppoja katsomaan. Tein ehkä shoppailun maailmanennätyksen, kun jouduin kesken pyöräretken ostamaan pitkät kalsarit housujen alle. Pikkaisen kylmä +10 astetta, aurinkoista(???) ja leuto(?) tuuli.

"Hyppivät" hepat.
Huomatkaa roadkill-raadon näköinen pehmolelu pyörän korissa.
Sitä ei jostain syystä kelpuutettukaan pyörän peräkärryyn kaveriksi. :)

Lapset tuntui kuitenkin tykkäävän. Nähtiin "murisevia" (=hörähteleviä) ja hyppiviä heppoja. Kotimatkalla kuopukselle iski klassinen "haluu vävee, ite vävee" ja peräkärrystä vapauduttuaan kieltäytyi sitten tietty kävelemästä. Loppumatkan poljin sitten kirkuva lapsi peräkärryssä. Mutta eiköhän me mennä uudestaankin, pitää vaan yrittää muistaa asennoitua oikein... Ja muistaa, että esikoisen satulaa pitää nostaa vielä ennen seuraavaa retkeä. :D

Tärkeintä on lähteminen!

Niin, siinä se tuli otsikossa. Jos jotain olen näinä viikkoina oppinut (muistanut??) treenaamisesta, niin sen, että ei kannata alkaa jahkailemaan. Jos on lenkkipäivä, niin sitten lenkkarit jalkaan ja menoksi. Jos on huonompi päivä, niin sitten voi vetää lenkin kevyemmin (sanoo nainen, joka kävelee puolet lenkeistä, koska PK-syke :D). 

Lenkkimaisemia

Uudet lenkkarit in action.
Täytyy myöntää, että vaimennus parani.
Ehkä siinä on perää, että lenkkarit kannattaisi uusia
kahden vuoden välein.
Edelliset oli n. 5-7 vuotta vanhat....

Märkää asfalttia. Nih!

Miten sitä sitten saa itsensä lähtemään ulos ovesta, kun ulkona sataa kissoja ja koiria ja sohva on ah niin pehmeä? Kaiva vaikka väkisin lenkkeilyyn/ulkoiluun positiivinen näkökulma, oli se sitten mikä tahansa! Tässä joitain ideoita:

• Raitis ilma -> parempi unenlaatu (toimii!)
• Rusketus (sitten kun se aurinko taas alkaa paistaa...)
• Pidempi matka (minuutteina) hölkkää kuin edellisellä kerralla. Oma track recordi huitelee tällä hetkellä siellä kymmenessä minuutissa, sitten nousee sykkeet yli PK-tason, mutta kuitenkin! On se enemmän kuin alun noin kaksi minuuttia.
• Pääsee hetkeksi eroon kiljuvista kakaroista Saa pienen hengähdystauon kotiympyröistä
• Pysyy kartalla siitä, mitä lähiympäristöön on rakenteilla
• Voi taputtaa itseään selkään kotiin palattuaan
• Tulee käyttöä niille 5 vuotta sitten koiranulkoilutusta varten ostetuille goretex-housuille, joita on käytetty kaksi kertaa
• Voi ostaa uusia ihquja urheiluvaatteita
• Flunssat menee mahdollisesti nopeammin ohi (vaikuttaa siltä, saattaa olla sattumaakin?)
• U name it :)

Tämän runollisempaa maisemaa
ei tällä kelillä nyt irronnut :)

Joudun muistuttamaan itseäni aika usein siitä, että säännöllinen lenkkeily jo sinänsä on saavutus, ihan sama, kuinka paljon eroa on nykyisen kunnon ja sen kahdeksantoista vuoden takaisen huippukunnon välillä. Tai kuinka nopeasti jotkut muut mutsit pinkovat! ;)

Niken logo on vaan niin totta: "Just do it!".

146 kiveä ja 53,1 kilometriä

Esikoinen ei antanut pestä talvitakkiaan varastoon, koska sen taskussa on 146 kiveä! Olivat kuulemma laskeneet kavereiden kanssa.

146 kiveä taskussa kuvaa hyvin myös omaa viimeaikaista fiilistä. Juoksu ei ole sujunut, flunssa katkaisi harjoitusputken ikävästi. Tänään mulla oli lenkillä "jäniksenä" joku sellainen puolipultsari, joka käveli edellä, ja saavutin jänistäni tooosi hitaasti juoksun ja kävelyn sekoituksellani (koska sykkeet). Toisaalta RunKeeper on laskenut, että olen tänä vuonna juossut (tai kävellyt tai juossutkävellyt) 53,1km! Saavutus, johon en ihan olisi uskonut vielä pari kuukautta sitten. Säännöllisen lenkkeilyn mahduttaminen ruuhkavuosiarkeen tuntuu jo pieneltä voitolta sinänsä! Oli se ehkä kuitenkin vähän helpompaa lenkkeillä "kiireisenä" :D lukiolaisena, kun ruoka- ja pyykkihuolto oli muilla kuin omilla harteilla.

Töissä on kökköä. Meitä siirrellään viikon varoitusajalla tiimistä toiseen, mielipiteitä kyselemättä. Tai kai sitä voisi jotenkin protestoida, mutta ei haluaisi ruveta hankalaksi. Koomisinta asiassa on se, että hakeuduin nykyiseen työhön, koska kyllästyin konsultin hommiin työn epävarmuuden takia. Ettei tiedä, missä ensi kuussa istuu. Noh, nyt tiedän, siis osoitteen tarkkuudella, mutta siihen se sitten jääkin.

Olen tähän ikään ja työuraan nähnyt niin monta erilaista työpaikkaa omalla alalla, että on alkanut iskeä joku totaalinen uskon menetys. Tai lähinnä siihen, että jossain päin Suomea (pääkaupunkiseutua) olisi työpaikka, jossa oman alan hommat tehtäisiin noin niinkuin ees suurinpiirtein järkevästi. Pitäisi osata ottaa jutut varmaan kevyemmin ja huumorilla (Dilbertiä on kyllä tullut luettua paljon!) mutta vaikeaa tuntuu olevan. Kokeilin myös jossain vaiheessa roolia, jossa saa itse vaikuttaa prosesseihin (vääntää rautalankaa samoista asioista uudelleen ja uudelleen), tai siis ainakin yrittää vaikuttaa, mutta ei mulla riitä kärsivällisyys. Alkoi tuntua, että kotona neuvottelee uhmaikäisen taaperon kanssa, ja töissä neuvottelee kärsivällisesti rautalankamentaliteetillä päivästä toiseen joka suuntaan. Vähemmästäkin kärsimättömän ihmisen pää poksahtaa! :)

Koirajuoksuvyötä testaamassa

Juoksyvyö saapui eilen ja päästiin tänään testaamaan sitä melkein in action. Melkein, koska taas pieni flunssanpoikanen (selittänee oudon sykkeiden nousun taannoin lenkillä). Pakko oli päästä vähän ulos, kun päivä meni kotona neljän seinän sisällä pientä flunssapotilasta hoitaen. 

"Herkkuja?"

"Ai ei vai. No istun sit, niin kaikki huomaa, ettei me oikeesti juosta!"

Vyö ja siihen kiinnittyvä talutin oli molemmat joustavia. Olin jotenkin luullut, että vaan se talutin olisi ollut joustava, ja vyö ihan norminauhaa. Mua vähän häiritsi se joka suuntaan joustavuus, toisaalta jos koira olisi iso(mpi), pelkällä hihnan joustolla nykäisyt voisi tuntua yllättävän paljon. Nyt ehti jouston ansiosta vähän varautua. 

Hihna oli sopivan mittainen, en kompastunut! Kokonaan kädetön (heh) lenkkeily ei tuonkaan vempeleen kanssa onnistunut, jouduin muita koiria ohittaessa ottamaan taluttimen lenkistä kiinni ja kiskomaan koiraa lähemmäs itseäni. (Tiedän, täysin väärin, mutta tuo maaninen moikkailija muuten raivostuttaa muut koirat liialla innokkuudellaan. Keskittyminen hypnotisoijan lailla + makupala saa tuon useimmiten pysymään paikallaan ohituksissa, mutta tässä tapauksessa tarkoitus oli edetä... ;)

Vesipullo mahtui juuri ja juuri vyön vesipullokoteloon, vyön kännykkätaskuun tungin makupalat. Pullo kuitenkin heilui ärsyttävästi kävellessä, koska pussi on vahvikkeeton. Kokeilen ehkä seuraavalla kerralla pelkällä taluttimella oman, vahvikkeellisen juomapullovyön kanssa.

Lopputulema juoksuvyöstä oli, että ihan kiva ja pätevä kapistus, mutta epäilen, että kaksi (!!!) vastaantulijaa naureskeli meille, tuo lookkihan on siis ehdottomasti tosi katu-uskottava... not! ;D Minkään labbiksen kokoisen otuksen kanssa en ehkä lähtisi vyötä käyttämään, enkä kovasti vetävän koiran kanssa liukkailla keleillä ilman piikillisiä kenkiä. Kävellessäni pohdin, että ison ja paljon vetävän koiran kanssa ehkä parhaiten toimiva malli voisi olla joku sellainen laskuvarjohyppyvaljaiden tyyppinen viritelmä, johon tulisi joustava hihna. Ja mielellään sillä vahvikkeellisella juomapullotelineellä. Selkeä tuotekehittelyn paikka, toi vyö kun ei selkeesti vielä näytä tarpeeksi urpolta, valjaat ne olla pitää! ;)