Riikka Pulkkisen "Totta"-romaani jättää kypsyydessään sanattomaksi, vaikka olen vasta sivulla 53. Miten voi olla, että joku itseä nuorempi, perheetön nuori nainen kirjoittaa niin kypsästi ja viisaasti ja tarkkanäköisesti vaikeasta aiheesta. Ei silti, että minäkään tietäisin, miltä tuntuu olla seitsemissäkymmenissä ja odottaa puolison kuolemaa. Tai omaansa.
Yleensä en halua tietää kirjailijasta juuri mitään. Tuntuu, että liian usein kirjailijan oma elämä näkyy teoksissa ja vie jotenkin pois niiden hohtoa. Pulkkisen tapauksessa tieto siitä, kuka ja minkä ikäinen kirjailija on kuitenkin vain lisää kunnioitustani häntä kohtaan. En sitten tiedä, miksi mielestäni kyky kuvitella itsensä toisen ihmisen saappaisiin ja maailmoihin on jotenkin hienompaa kuin oman elinympäristönsä tarkkanäköinen kuvaaminen. Ehkä se juontaa juurensa jotenkin siihen suureen ihailun sekaiseen hämmästykseen, jonka Sinuhe Egyptiläisen lukeminen lukioaikana sai aikaan kun paljastui, ettei Mika Waltari ollut koskaan käynyt Egyptissä.
Harvoin kirja pysäyttää jo alussa niin hyvin kuin "Totta". Harmittaa jo nyt, että se loppuu joskus.
Minäkin ihmettelin samaa jo hänen Raja-kirjaa lukiessani.
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaTulin käymään, kun huomasin sinun alkaneen lukijakseni. Kiva blogi sinulla! Mukava kun löysin tänne. Totta odottaa minua kirjaston varaushyllyssä, ja huomenna pääsen aloittamaan. En malta odottaa... :)