Mitä tänään syötäisiin?

Tämänkertainen ainekirjoitushaaste oli niin vaikea, että myöhästyin kokonaisella päivällä!

Logo (C) Täti-ihminen Arjen takaa -blogista

"Laatiloo", huutaa kuopus, jos siltä kysytään, mitä syödään. Ja sen kanssa tietysti "keppussun". Meidän arkiruoka (ja vikonloppuruokakin luvattoman usein) on linjaa makaronilaatikkoa ja ketsuppi, eineksiä siis. Pinaattilätyt on kanssa pop, samoin karjalanpiirakat. Leipää ja jugurttia tulee myös välillä tarjottua ruokana.

Mies on sellainen fiilistelijäruoanlaittaja, kokkaa pitkään hauduttaen jne. Minä taas olen auttamattoman tumpelo keittiössä. En tiedä, onko syynä ainainen kärsimättömyyteni vai mikä, mutta jotenkin onnistun aina sössimään kokkaukset tavalla tai toisella. Olen tehnyt "hairy" pastaa ja rapeaa riisiä. Sämpylöitä, joista mies söi yhden silkasta tunnollisuudesta ja sisko ei saanut alas kuin puolikkaan. Lapset ovat luonnehtineet kokkauksiani muun muassa ilmaisulla "näyttää pelottavalta". Usein ruuan ulkonäkö kokkauksen valmistuttua yllättää kokkaajankin. Ei mene niin kuin Strömsössä meidän keittiössä, ei. :)

Yhdellä arkiviikolla onnistuin ruuanlaitossa. Se oli viikko, jona tilattiin ruuat kotiin Middagista. Olin kotona flunssassa ja hienot, pilaantuvat raaka-aineet sai aikaan kokkausstressin (!) ja kokkasin sitten hiki hatussa noin puolitoista tuntia per ateria. Ja ohjeet kyllä kait oli yksinkertaisia, mutta ei sellaisia heitä-tuorepasta-veteen-ja-avaa-tomaattikastikepurkki -yksinkertaisia. Mun kirjoissa kahden kattilan käyttäminen yhden aterian valmistamiseen lasketaan monimutkaiseksi. Soseuttimen (se puikula juttu, mikä sen nimi nyt on?) kaivaminen kaapista lasketaan jo gourmetkikkailuksi!

Kaikista vaikein asia ruuanlaitossa on kuitenkin kaupassa käymisen, syömisten suunnittelun ja kokkaamisen synkkaaminen. Siksipä meillä yleensä mennäänkin eineslinjalla. Mua lohduttaa tieto siitä, että äidin työkaverin lapsi eli pelkästään eineksillä, ja siitä tuli varsin fiksu ja filmaattinen aikuisena. Ehkä noi omatkaan ei mene ihan täysin pilalle. Niin ja esikoinen on ainakin yleensä syvän epäluuloinen, jos kokkaan, joten parempi ehkä näin! ;)

Haaste

Kuplablogin Paula heitti 11 kysymyksen haasteella:

 Tunnenko minä sinut? Miten? 

Osallistuttiin yhdessä Mutsien kymppi-haasteeseen ja mentiin samalla kyydilla pari kertaa treeneihin. :) Puhuttiin lapsista, töistä ja Norjassa asumisesta. Paula vaikuttaa ihan superkivalta tyypiltä!

Oudoin ruoka, jota teillä on tapana syödä?

Ehkä Marmite, sellainen englantilainen ruskea tahna, mitä laitetaan leivän päälle. En kyllä itse kauheasti fanita, mutta mies tykkää.

 Jos saisit valita ammattisi riippumatta koulutuksesta, palkkatasosta ja muista käytännön asioista ja järjestelyistä, niin mitä tekisit?

Tykkäisin tosi paljon olla sisustussuunnittelija tai joku asuntojen stailaaja. Luulen vaan, että mulla menisi hermot asiakkaisiin alle viikossa, mutta jos siis tuota ammattia voisi harjoittaa sillai, että näkisi vaan asunnon ja sitten sillai taivaanrannanstailaisin sen asunnon ihan irrallaan muusta maailmasta, niin ois kiva. :D

 Minkä kirjan luit viimeksi (kokonaan)? 

Maija Vilkkumaan Nainen Katolla. Tykkäsin kovasti.

Miksi kirjoitat blogia?

Jaa-a. Tää onkin vaikea. Aloitin aikanaan raskaana ollessa, kun oli joku kyllästys omaan alaan ja aloin kaivata kirjoittamista. Jossain vaiheessa kuvaaminen kiinnosti enemmän ja se näkyi myös blogissa (salamattomina järkkäriharkkakuvina ;). Jossain vaiheessa hyydyin melkein kokonaan, mutta sitten tuli se Mutsien Kymppi-haaste ja blogi elpyi. Nyt oon taas vähän hyytynyt bloggailuun, mutta on tää kuitenkin aika siisti harrastus. Mulla lähinnä ne tökkimiset tulee blogin linjasta. Mietin, että voiko sinne nyt kirjoittaa vaikka tästä tai tuosta. Ja toisaalta joskus olisi sellaista ammattiasiaa, johon olen ajatellut perustavani ns. alan blogin :D mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. 

 Mikä on paras asia kotonasi?

Perhe, rakkaat ihmiset ja riiviökoira.

 Mitä asiaa et muuttaisi itsessäsi?

En muuttaisi, hmm. Varmaan paljonkin, tätä se ikä teettää, että alkaa olla sinut omien omituisuuksiensa kanssa. ;) Ehkä kuitenkin sellainen ihan perusmua oleva asia on kärsimättömyys ja sellainen hötkyily. Monesti olen sitä kironnut ja harmitellut ja toivonut oppivani kärsivällisemmäksi, mutta sitten en taitaisi olla minä.

 Mikä on ollut turhin hankintasi?

Näitäkin taitaa olla pitkä lista, mutta eiköhän messuilta ostettu "ihmesieni", joka messuesittelyssä siivosi puolentoista litran kokikset tosta noin vaan, pääse listan kärkeen. Putsasin sillä kerran kaatuneet maidot kotona, sitten se kuivui korpuksi ja unohtui kaapin nurkkaan. Niin ja hinta oli tietysti ihan karsea.

 Mikä on paras ajansäästövinkkisi?

No se äänikirjojen kuunteleminen lenkillä on kyllä Juoksevien Mutsien aika hyvä vinkki. Ja tämä ei nyt varsinaisesti ehkä ole ajansäästöä, mutta olen laittanut puhelimesta Facebook, sähköposti-ym. piipitykset pois, niin että puhelin piippaa vaan kun tulee tekstiviesti tai joku soittaa. Rauhoittaa jotenkin tosi paljon päivää vaikka vaikuttaakin tosi pieneltä jutulta. Selaan sitten erikseen sähköpostia ja fb:tä hississä, vessassa jne. :D

 Miten rentoudut?

Surffaan sohvannurkassa, syön suklaata ja juon punaviiniä tai PepsiMaxia. Teen myös joskus lattialla rentoutusharjoituksen, joka kyllä usein päättyy siihen, että lapset tai koira kiipeää mun päälle...

 Nouseeko kätesi ylös, kun pyydetään vapaaehtoista?

Riippuu mihin pyydetään. Johonkin yllärijuttuun ehkä voi nousta, koska oon utelias, mutta muuten varmaan ei.

Heitän haasteen eteenpäin Paulan kysymyksillä, koska jo noihin kysymyksiin vastaaminen kesti jotenkin niin turkasen kauan. ;) Jos alan vielä keksiä uusia kysymyksiä, venynee haasteen eteenpäin vierittäminen niin pitkälle, että koko blogimaailma on jo ehditty haastaa. ;) Haastan:

Ninuskan,

Onnistain on puolet sinun,

Helmen talossa,

Kahvia ja unelmia,

Hupulaiset,

Ilselän,

Toisen Kupla-blogin,

Leopardikuningattaren,

Yksi-kaksi-meita-vain-kaksi,

Ihan tavallisen

Pimeetä touhua

Nyt on päässyt käymään sillä tavalla, että urheilemisesta, tai siis hölkkäilystä on tullut mulle ihan must juttu. Sellainen henkireikä. Kliseistä, totta vie, mutta minkäs teet! 

Eilen oli pakko päästä tuulettamaan päätä vielä illalla myöhään työpäivän ja Reiman Outletin avajaisten jälkeen (raporttia ehkä myöhemmin, stay tuned!). 

Kuva siltä valoisammalta hiekkatiepätkältä,
pimeällä pätkällä en tod. pysähtynyt kuvaamaan :D

Muuten oikein hyvä ajatus, mutta ne pimeät hiekkapolut... Kuuntelin Lana Del Reyn jotain oikein sellaista kauhuleffamaista ulinabiisiä kun metsäisimmällä synkän kuusimetsän osuudella (!!!) juuri ollessani erään katulampun kohdalla siitä lampusta sammui valo! Melkein kiljaisin ja ampaisin sähköjäniksenä kovaan juoksuun. Juoksin sitten keuhkot pihisten koko kuusimetsäosuuden, että sellainen pakkointervallitreeni tällä kertaa... 

Pelottava mörrimöykkykivi

Jatkossa sitten iltalenkit pelkillä tieosuuksilla asfaltilla, luulen ma. ;)

Kirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Unohdin lahjakkaasti edellisestä ainekirjoitushaasteesta kuvan, mutta tämänkertaisessa haasteessa nyt myös tämä Täti-ihmisen lanseeraama logo. :)

Tämänkertaisen haasteen aihe oli Leopardikuningattaren lanseeraama: Mikä meitä yhdistää. Ja toiveena oli kirjoittaa erityisesti parisuhteesta. Here goes!

Mikä meitä yhdistää

Meinasin jo skipata tämän viikon haasteen yli, koska juuri tälle viikolle mulle sattui parisuhteessa nyt ihan kaamea ketutuskohtaus. Ärsytti miehessä about ihan kaikki ja teki mieli heittää metsään koko suhde! Se meni onneksi kuitenkin suurimmaksi osaksi ohitse, ja alkoi löytyä taas niitä hyviäkin asioita. 

Ihan ensimmäiseksi meitä yhdisti selkävamma. Se, että molemmilla oli selkä kipeä ja molemmat olivat joutuneet ramppaamaan lääkäreillä ja fyrioterapeuteilla ja syömään vahvoja kipulääkkeitä. 

Kumpikin meistä on jonkinlainen humanisti/valtiotieteilijä, joka on ajautunut tekniselle alalle. Runoilija insinööriksi naamioutuneena. ;)

Olemme molemmat olleet kerran aikaisemmin naimisissa, ja olimme valinneet ensimmäisiin häihimme häävalssiksi saman, varmasti tosi vähän häissä käytetyn valssin. (Elokuvasta Eyes Wide Shut, se Sostakovitsin valssi.) Molempien lempisäveltäjä oli Michael Nyman. (Se Piano-elokuvan musiikin säveltäjä.)

Olemme molemmat tunnollisia ja liian kilttejä pisteeseen, jossa suutumme, jolloin olemme liiankin jyrkkiä ja mustavalkoisia. Syyllistymme molemmat helposti. Tämä ominaisuus oli varsin hankala aikana, jolloin kuopuksella oli koliikki. Kumpikaan ei lähtenyt minnekään lepuuttamaan hermojaan, ellei ollut ihan lopussa. Lopputuloksena kaikki kököttivät kotona, ei ehkä ihan optimiratkaisu.

Tykkäämme molemmat paljon kotona olemisesta, small talk ja edustaminen on ihan kauhistus. Perheen ja kavereiden kesken oleskelu on tosi mukavaa, mutta puolitutut ja kaikenlainen pakkososiaalisuus ahdistaa.

Huumorintajumme on ehkä vähän outo, sillai hyvällä tavalla. Nauretaan, kun kuopus teeskentelee tarjoilijaa, joka ottaa tilauksia, ja mies keksii sille kaikkia vaikeita drinkkien nimiä, joita se toistaa sitten hassusti ja muka kirjoittaa pieneen tarjoilijan vihkoonsa. Ja kuopuksen ollessa vauva, nauroimme melkein kippurassa, kun se kerran nukkumaan mennessä innostui pölöttämään ja huitomaan käsillään, kuin joku paraskin herätysliikkeen saarnaaja.

Innostuin nyt myös pohtimaan, mitkä asiat meitä erottavat... Minä haluaisin tehdä kaiken aina nyt heti välittömästi, mies "huomenna". Ja se huomenna voi sitten tarkoittaa ihan mitä tahansa seuraavasta päivästä noin puoleentoista vuoteen tai pidempään. Tämä oli etenkin suhteemme alkuaikoina todella iso riitojen aiheuttaja. Niin ja mies haluaisi aina suunnitella, milloin joku juttu tehdään ja miten, minä taas yleensä vaan aloitan tohottamaan, kun innostun. Meidän perheen rempat alkaa usein niin, että minä aloitan innoissani puutteellisilla välineillä ja mies sitten viimeistelee, kun huudan sen apuun pulaan joutuessani. Tosi kätevää! ;)

Eroamme myös urheilullisuudessa. Tai siis olin itsekin ihan sohvaperunoitunut, mutta nyt taas sen Naisten kymppi-haasteen myötä alotiin lenkkeilyn uudelleen. Mies ei ole koskaan urheillut. Ei nuorena, eikä aikuisena. Tämä on ehkä tällä hetkellä sellainen vähän haasteellinen juttu parisuhteessa. Itsehän olen niin kamalan urheilullinen ja terve nyt, katsokaas, oikea fitness-elämän malliesimerkki, kröh.

Mies on meistä se vakaampi, minä olen levottomampi. Haluaisin muuttaa, aloittaa uuden harrastuksen, vaihtaa työpaikkaa. Mies on vannonut, ettei muuta seuraavaan 25 vuoteen (enää 20 tosin jäljellä, 5 mennyt ;) ja työpaikkaakin se vaihtaa vasta kun on suunnilleen pakko. Ehkä me sitten tasapainoitetaan toisiamme, en tiedä.

Minusta tulee isona

Minusta piti tulla isona kukkienhoitaja, laulaja tai salapoliisi. Tässä järjestyksessä. Kukkienhoitajaksi olisin todennäköisesti ollut liian kärsimätön, laulajaksi taas ei riittäisi ääni (enkä varmaan muutenkaan olisi ihan kotonani huomion keskipisteenä). Salapoliisimaista päättelyä sen sijaan tarvitsen nykyisessä ammatissani usein. En tosin vieläkään tiedä, tuleeko minusta isona nyt se mikä olen, vai jätänkö toimiston pölyt taakseni ja alan floristiksi, kuten megakökköinä toimistopäivinä tapaan ajatella.

Oli oikeastaan ihan sattumaa, että minusta tuli se, mikä nyt olen. Lukion jälkeen minusta piti tulla toimittaja. Tein alan opintoja ja työharjoittelua, mutta joku siinä toimittajuudessa kuitenkin tökki. Ehkä olin liian laiska tai introvertti lähtemään toimiston lämmöstä talviseen lumituiskuun ihmisiä haastattelemaan. Tykkäsin kyllä kirjoittaa, mutta en välttämättä niistä aiheista, mistä piti, enkä sillä vauhdilla kun haluttiin. Lisäksi mietin aina (liikaa!), tuliko jutusta haastateltavani näköinen vai olenko ymmärtänyt jonkun asian väärin ja antanut jostain ihmisestä ihan erilaisen kuvan, kuin se oikeasti on. (Ja kyllä, otan asiat toisinaan liian vakavasti!)

Toimittajakokeilun jälkeen menin ummikkona yliopistolle opiskelemaan alaa, josta en ihan kauheasti etukäteen tiennyt. Motiivi valmistua oli kova, ja yllätyksekseni ala tuntui mielenkiintoiselta. Menin töihin ja valmistuin. Koin monia floristipäiviä ja monia "WTF, missä se piilokamera on"-päiviä. Mutta pikkuhiljaa alun rimpuilun jälkeen olen nyt kohtuullisen varma siitä, että tämä on se "mun" ala. Olen ajatellut keskittyä työelämässä asioihin, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta, titteleistä viis.

Seuraava "minusta tulee isona" tavoite liittyykin oikeastaan enemmän ikääntymiseen. Toivon, että minusta tulee joku päivä mummo. Ja että osaan leikkiä, kertoa satuja, heittäytyä ja tehdä hassuja juttuja vielä vanhanakin. Ja että teen asioita fiiliksellä, enkä välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Ajattelin ruveta isona vähän höpsöksi ja onnelliseksi. Niin ja sitten kun lapset muuttavat omaan kotiin, ajattelin ottaa viisi koiraa. "Crazy dog lady", kuten mieheni asian ilmaisee.

Go go go!

Pidin Satua vähän hassuna joskus (sillai hyvällä tavalla :) kun se postaili maisemakuvia iltalenkiltään meille muille Mutsien kympin osallistujille. No en pidä enää, tai sitten olen saanut sen saman hassuudenpureman. Vitsi mikä ilta ja mikä lenkki! 

Kyllä mä edelleen kävelen välillä, jos innostun liikaa ja syke pompsahtaa sinne 150 alueelle. Enkä ole yhtään tieteellinen harjoittelussani. Juoksen 3-6km lenkkejä keskimäärin joka toinen päivä, joskus harvemmin, koska flunssat, lasten äitikohtaukset jne. Mutta se fiilis ja vapaus! Ihan sama paraneeko tulokset vai ei, pääasia että mä juoksen, liikun.

Entinen sohvaperuna kiittää isosti Katjaa ja Satua kymmenen kilometrin haasteesta! Kiitos, ootte ihania!!! Niinkuin myös kaikki muut kymppiläiset. <3

Reipas Reima®

Reima kutsui bloggaavat mutsit tutustumaan ensi kevään mallistoonsa. (Tajusin tosin vasta paikan päällä, että kyseessä on kevätmallisto, luulin jotenkin meneväni katsomaan syksykamppeita...) 

Ennen vierailua mulla oli Reimasta vähän sellainen "toimiva, mutta tylsä"-fiilis. Yllätyin, miten raikas ja  ihana se kevätmallisto oli. Valitettavasti siitä en voi vielä näyttää kuvia, sitten vasta vähän lähempänä sesonkia. 

Aluksi maisteltiin salaattia ja vähän jälkkäriä kahvin kanssa (tai siis vähän kahvia jälkkärin kanssa ;).

Om nom nom!

Jälkkäri :)

Ruokailun jälkeen kuultiin materiaaleista ja Reimasta ja siitä, miten lapset liikkuvat nykyään liian vähän, koska iPadit, pelikonsolit yms. Osui ja upposi. :/ Kuopus tykkää luonnostaan enemmän riekkua ulkona, esikoinen voisi viettää vaikka koko päivän nenä iPadissa kiinni. Pitää yrittää aktivoitua nyt ihan tosissaan. Liian usein varsinkin arki-illat menee sohvalla. Reiman viestintäpäällikkö osasi tosi hyvin kuvailla ulkona olemisen lasten silmin, miten jännää se on, miten autiotalot ja purojen yli menevät lankut ja kaikki missä voi haastaa itseään on tosi kehittäviä. Niinkuin varmasti onkin.

Vielä mun lapsuudessa me ei saatu leikkiä sisällä, jos ulkona oli kaunis ilma. Me tosin leikittiin jo aika pienestä lapsiporukalla keskenään ulkona, niinkuin 80-luvulla oli tapana. Nykyään haastetta asettaa se, että kuopusta ei voi päästää vielä yksinään ulos hillumaan, eikä esikoisellakaan asu enää tässä lähellä kavereita. Sisarusten kesken leikki sujuu vielä vähän niin ja näin, kun ikäero on sen verran suuri ja temperamentit ihan erilaiset. Mutta eiköhän tässä jotain keksitä!

Päästiin me sitten katsastamaan se syysmallistokin ja sekin yllätti selkeydellään. En tiedä miksi mulle on aiemmin tullut Reimasta mieleen lähinnä graafiset kuviot. Nyt näytti, että suurin osa vaatteista oli yksivärisiä, tykkäsin kovasti. Plussaa myös siitä, että ihan kaikissa ulkovaatteissa on hyvin heijastimia. 

Talvea. Ihana tuo duffeinapilinen toppatakki
ja sydämenmuotoinen heijastinvetskari,
ja kasariretro ruutukuosi ja keltainen parka.

Superpolvet vahvikkeella

Mulle jäi Reimasta oikein positiivinen fiilis, jäin jopa kaipailemaan joitain vaatteita aikuisten koossa! Joku aikuisten juoksumallisto olisi ihan unelma. <3