Kirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Unohdin lahjakkaasti edellisestä ainekirjoitushaasteesta kuvan, mutta tämänkertaisessa haasteessa nyt myös tämä Täti-ihmisen lanseeraama logo. :)

Tämänkertaisen haasteen aihe oli Leopardikuningattaren lanseeraama: Mikä meitä yhdistää. Ja toiveena oli kirjoittaa erityisesti parisuhteesta. Here goes!

Mikä meitä yhdistää

Meinasin jo skipata tämän viikon haasteen yli, koska juuri tälle viikolle mulle sattui parisuhteessa nyt ihan kaamea ketutuskohtaus. Ärsytti miehessä about ihan kaikki ja teki mieli heittää metsään koko suhde! Se meni onneksi kuitenkin suurimmaksi osaksi ohitse, ja alkoi löytyä taas niitä hyviäkin asioita. 

Ihan ensimmäiseksi meitä yhdisti selkävamma. Se, että molemmilla oli selkä kipeä ja molemmat olivat joutuneet ramppaamaan lääkäreillä ja fyrioterapeuteilla ja syömään vahvoja kipulääkkeitä. 

Kumpikin meistä on jonkinlainen humanisti/valtiotieteilijä, joka on ajautunut tekniselle alalle. Runoilija insinööriksi naamioutuneena. ;)

Olemme molemmat olleet kerran aikaisemmin naimisissa, ja olimme valinneet ensimmäisiin häihimme häävalssiksi saman, varmasti tosi vähän häissä käytetyn valssin. (Elokuvasta Eyes Wide Shut, se Sostakovitsin valssi.) Molempien lempisäveltäjä oli Michael Nyman. (Se Piano-elokuvan musiikin säveltäjä.)

Olemme molemmat tunnollisia ja liian kilttejä pisteeseen, jossa suutumme, jolloin olemme liiankin jyrkkiä ja mustavalkoisia. Syyllistymme molemmat helposti. Tämä ominaisuus oli varsin hankala aikana, jolloin kuopuksella oli koliikki. Kumpikaan ei lähtenyt minnekään lepuuttamaan hermojaan, ellei ollut ihan lopussa. Lopputuloksena kaikki kököttivät kotona, ei ehkä ihan optimiratkaisu.

Tykkäämme molemmat paljon kotona olemisesta, small talk ja edustaminen on ihan kauhistus. Perheen ja kavereiden kesken oleskelu on tosi mukavaa, mutta puolitutut ja kaikenlainen pakkososiaalisuus ahdistaa.

Huumorintajumme on ehkä vähän outo, sillai hyvällä tavalla. Nauretaan, kun kuopus teeskentelee tarjoilijaa, joka ottaa tilauksia, ja mies keksii sille kaikkia vaikeita drinkkien nimiä, joita se toistaa sitten hassusti ja muka kirjoittaa pieneen tarjoilijan vihkoonsa. Ja kuopuksen ollessa vauva, nauroimme melkein kippurassa, kun se kerran nukkumaan mennessä innostui pölöttämään ja huitomaan käsillään, kuin joku paraskin herätysliikkeen saarnaaja.

Innostuin nyt myös pohtimaan, mitkä asiat meitä erottavat... Minä haluaisin tehdä kaiken aina nyt heti välittömästi, mies "huomenna". Ja se huomenna voi sitten tarkoittaa ihan mitä tahansa seuraavasta päivästä noin puoleentoista vuoteen tai pidempään. Tämä oli etenkin suhteemme alkuaikoina todella iso riitojen aiheuttaja. Niin ja mies haluaisi aina suunnitella, milloin joku juttu tehdään ja miten, minä taas yleensä vaan aloitan tohottamaan, kun innostun. Meidän perheen rempat alkaa usein niin, että minä aloitan innoissani puutteellisilla välineillä ja mies sitten viimeistelee, kun huudan sen apuun pulaan joutuessani. Tosi kätevää! ;)

Eroamme myös urheilullisuudessa. Tai siis olin itsekin ihan sohvaperunoitunut, mutta nyt taas sen Naisten kymppi-haasteen myötä alotiin lenkkeilyn uudelleen. Mies ei ole koskaan urheillut. Ei nuorena, eikä aikuisena. Tämä on ehkä tällä hetkellä sellainen vähän haasteellinen juttu parisuhteessa. Itsehän olen niin kamalan urheilullinen ja terve nyt, katsokaas, oikea fitness-elämän malliesimerkki, kröh.

Mies on meistä se vakaampi, minä olen levottomampi. Haluaisin muuttaa, aloittaa uuden harrastuksen, vaihtaa työpaikkaa. Mies on vannonut, ettei muuta seuraavaan 25 vuoteen (enää 20 tosin jäljellä, 5 mennyt ;) ja työpaikkaakin se vaihtaa vasta kun on suunnilleen pakko. Ehkä me sitten tasapainoitetaan toisiamme, en tiedä.

Minusta tulee isona

Minusta piti tulla isona kukkienhoitaja, laulaja tai salapoliisi. Tässä järjestyksessä. Kukkienhoitajaksi olisin todennäköisesti ollut liian kärsimätön, laulajaksi taas ei riittäisi ääni (enkä varmaan muutenkaan olisi ihan kotonani huomion keskipisteenä). Salapoliisimaista päättelyä sen sijaan tarvitsen nykyisessä ammatissani usein. En tosin vieläkään tiedä, tuleeko minusta isona nyt se mikä olen, vai jätänkö toimiston pölyt taakseni ja alan floristiksi, kuten megakökköinä toimistopäivinä tapaan ajatella.

Oli oikeastaan ihan sattumaa, että minusta tuli se, mikä nyt olen. Lukion jälkeen minusta piti tulla toimittaja. Tein alan opintoja ja työharjoittelua, mutta joku siinä toimittajuudessa kuitenkin tökki. Ehkä olin liian laiska tai introvertti lähtemään toimiston lämmöstä talviseen lumituiskuun ihmisiä haastattelemaan. Tykkäsin kyllä kirjoittaa, mutta en välttämättä niistä aiheista, mistä piti, enkä sillä vauhdilla kun haluttiin. Lisäksi mietin aina (liikaa!), tuliko jutusta haastateltavani näköinen vai olenko ymmärtänyt jonkun asian väärin ja antanut jostain ihmisestä ihan erilaisen kuvan, kuin se oikeasti on. (Ja kyllä, otan asiat toisinaan liian vakavasti!)

Toimittajakokeilun jälkeen menin ummikkona yliopistolle opiskelemaan alaa, josta en ihan kauheasti etukäteen tiennyt. Motiivi valmistua oli kova, ja yllätyksekseni ala tuntui mielenkiintoiselta. Menin töihin ja valmistuin. Koin monia floristipäiviä ja monia "WTF, missä se piilokamera on"-päiviä. Mutta pikkuhiljaa alun rimpuilun jälkeen olen nyt kohtuullisen varma siitä, että tämä on se "mun" ala. Olen ajatellut keskittyä työelämässä asioihin, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta, titteleistä viis.

Seuraava "minusta tulee isona" tavoite liittyykin oikeastaan enemmän ikääntymiseen. Toivon, että minusta tulee joku päivä mummo. Ja että osaan leikkiä, kertoa satuja, heittäytyä ja tehdä hassuja juttuja vielä vanhanakin. Ja että teen asioita fiiliksellä, enkä välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Ajattelin ruveta isona vähän höpsöksi ja onnelliseksi. Niin ja sitten kun lapset muuttavat omaan kotiin, ajattelin ottaa viisi koiraa. "Crazy dog lady", kuten mieheni asian ilmaisee.